perjantai 27. maaliskuuta 2015

Lasten ja nuorten henkinen hyvinvointi

Tapaan työssäni usein perheitä, joilla on paljon huolia. Kun oma lapsi sairastuu vakavasti, jommankumman vanhemmista on jäätävä töistä pois. Perheenjäsenen sairastuminen vaikuttaa myös taloudellisesti, ja mahdollisesti jo ennestään huono taloudellinen tilanne suorastaan romahtaa. Olen tavannut useitakin perheitä, joissa jokainen perheenjäsen on sairastunut henkisesti sen jälkeen, kun lapsi on saanut vakavan diagnoosin, jonka nimeä kukaan ei halua kuulla. Vakavasti sairastunut lapsi saa lastenklinikoillamme maailman parasta hoitoa. Mutta, kuinka käy muun perheen ja erityisesti perheen muiden lasten?  

Erityisesti varhaismurrosiässä olevat ottavat usein ohjat niin sanotusti itse käsiin. He alkavat myös oirehtia eri tavoin. Heillä on masennusta, joka näkyy syömishäiriöinä ja viiltelynä. Samoin käy myös pienemmille sisaruksille – he vetäytyvät, raivoavat tai heillä on muuten vain paha olla. Pienet lapset syyttävät usein itseään sisaruksen sairastumisesta. Heidän on usein hämmästyttävän vaikea saada apua. Olen myös törmännyt perheisiin, joissa erityisesti syöpään sairastunut nuori saa selkeitä masennusoireita jo sairaalassa ollessaan – mutta sen ajatellaan johtuvan puhtaasti itse taudista ja varsinaista hoitoa masennukseen ei tahdo saada, ei oikein millään. Mistä tämä johtuu ja mitä pitäisi tehdä, että ylipäätään tätä lasten ja nuorten henkisen hyvinvoinnin tilaa koskevissa kysymyksissä ja hoitoonohjauksessa pääsisimme selkeämpiin käytäntöihin.

Ajattelen asiaa laveammin, en pelkästään edellä mainittujen esimerkkien osalta. Uskon vahvasti, että kaikki hyötyisivät, jos saamme kohdennettua enemmän huomiota nopeaan sekä varhaiseen puuttumiseen. Tarvitsemme myös enemmän ”yhden luukun turvapaikkoja", jonne voi kävellä sisään ilman lähetteitä. Muutamia hyviä esimerkkejä lukuun ottamatta, meillä ei ole riittävän selkeää hoitopolkua. Hyvinvointivaltio pyrkii hoitamaan kaikki hoidon tarpeessa olevat, mutta palvelujärjestelmässämme resursseja kohdennetaan korjaaviin palveluihin ja sairauksia ehkäisevät toimenpiteet jäävät usein vähemmälle. Pitkittyessään masennus johtaa yhä syvemmälle ja hankaloittaa lapsen tai nuoren tulevaisuutta.

Kelan tilastot kertovat karua kieltä. Kela maksoi vuonna 2013 vammaistukea 15 500 lapselle mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden vuoksi. Vuonna 2000 tukea sai noin 11 000 lasta. Nousua 13 vuodessa on yli 40 %. Lasten mielenterveys- ja käytöshäiriöiden korvaukset olivat vuonna 2013 Kelan kaikista alle 16-vuotiaiden lasten vammaistuista jo liki puolet. Se on suurin sairausryhmä suomalaisten lasten vammaistuissa. Laajoissa väestötutkimuksissa on selvinnyt, että noin puolet aikuisiän mielenterveyshäiriöistä on alkanut jo ennen 14 vuoden ikää ja noin kolme neljästä ennen 24 vuoden ikää.

Ongelmia voidaan ehkäistä kolmella eri tasolla: poliittisilla ratkaisuilla, tukemalla vanhemmuuden taitoja sekä toimilla varhaiskasvatuksessa; päiväkodeissa ja kouluissa. Lasten ja nuorten mielenterveysongelmien ehkäisyssä, havaitsemisessa ja tuen tarjoamisessa neuvolat sekä koulu- ja opiskeluterveydenhuolto ovat tärkeässä asemassa. Palveluiden tulee toimia saumattomana kokonaisuutena myös muiden lapsiperheiden palveluiden kanssa, kuten varhaiskasvatuksen - esiopetuksen, koulun, kulttuuri- ja liikuntapalveluiden sekä järjestöjen ja seurakuntien toiminnan kanssa.

On tärkeää pitää huolta, ettei lasten ja nuorten henkisen hyvinvoinnin tukipilareita unohdeta tässä muutoksessa. Poliittisten päättäjien on valintoja tehdessään tiedostettava vaihtoehtoiskustannuksen käsite. Mitä tehdyn valinnan seurauksena jää saamatta? Inhimillisiä valintoja yksilötasolla ei kannata perustella taloudellisilla argumenteilla.

Anne Knaster, toiminnanjohtaja

MBA, Sairaanhoitaja
Lastenklinikoiden kummit ry
anne.knaster@kummit.fi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti